Mummuttaa

Sitä luulee olevansa kutakuinkin järjissään vielä hieman alle 50:senä, mutta kun kuulee saavansa lapsenlapsen menee ihan höperöksi, alkaa katsella maailmaa eri silmin. Ostoksille mennessään huomaa yhtäkkiä miten ihania vauvanvaatteita onkaan tarjolla, miten hienoja leluja nykyään tehdäänkään ja kassalta poistuessaan, miten nämä ostokset näin paljon teki.
Neulepuikot on kaivettava esiin vaikka olisi kesähelle, ja ostettava kilotolkulla vauva-lankaa - kudottava sukkaa ja nuttua, kaiket illat. Yhdeksän kuukautta tuntuu ikuisuudelta, ja viimeiset tunnit tuosta ajasta suorastaan piinallisilta. Sitten kun tämä vaihe on ohi, alkaa hössötys.

Nyt reilun vuoden kuluttua ihmetellään eri asioita. Palikat rakentuvat mallikkaasti, kuvakirjan lehdet kääntyvät hienosti ja musiikki saa eloa töppösiin. Kaukosäätimien ja kännyköiden eikä vähiten tietokoneen näppäimistön tutkimisen jälkeen niistä löytyy uusia toimintoja, joiden ennalleen saattamisessa menee meillä muilla hieman enemmän aikaa, kuin 1-vuotiaalla niiden aktivoimisessa.

Sitten sitä muistelee välillä omia lapsia ja sattumuksia. Esimerkiksi sitä kun vanhin tytär kajautti esikoulun kevätjumalanpalveluksessa kirkon parvelta, muun kirkkokansan hiljentyessä, "Volga, Volga, rakkaus tai kuolema...", tai kun keskimmäinen tytär tuumasi pitseriaan saapuessamme kovaan ääneen "onpas täällä likaista" ja alkoi pyyhkiä tomerasti pöytiä ruokaliinalla tai sitä kun nuorimman tyttären sormi juuttui oreganopurkin metalliseen nokkaan ravintolan vappulounaalla ja tovin ja muutaman kyynelen jälkeen, pinteestä irrotessaan heilahti kohti täyttä maitolasia.

Joitakin asioita katsoo jo nykyään sormien läpi, esimerkiksi sitä että ikkunoissa, peilissä ja kaapin lasiovissa on lukemattomia tahmaisia kämmenenjälkiä, posliiniastiasta huomaa että se ei ole pysynyt pienissä hyppysissä ja karamelli on liimautunu plyysisohvaan. Mutta kun pikkuinen katsoo silmiin ja sanoo "mummu" tai "kakka" niin eihän siinä muuta voi sanoa kuin että "hyvin tehty".

Kaikella rakkaudella, Mummu.