Kansakoulun kirjastossa oli kirja "Hammaspeikot". Kirjassa oli minusta surullinen loppu, sillä hammaspeikkojen kodin ovet muurattiin umpeen amalgaamilla, ja peikot huuhdeltiin viemäristä alas. Kuvittajan näkemys sensijaan peikoista oli varsin herttainen.
Tuskin kuitenkaan empatia hammaspeikkoja kohtaan oli syynä siihen, että meidän perheessä lapsilla ei ollut karkkipäivää ja kaupassa karkkihyllyn ohi pääsi alle minuutissa ostamalla lapselle tikkarin, jos toinen vaihtoehto oli jumalaton huuto ja lattialla kieriskely, uudessa valkoisessa toppapuvussa.
Olin kerran kummityttöni kanssa tavaratalossa ostoksilla. Ei voi muuta kuin ihailla sitä asiantuntemusta, millä neiti, alle 3 vee, suunnisti irtokarkkihyllylle, läpsäytteli kaikkien alarivissä olevien karkkilokerojen kannet auki ja alkoi ammentaa kauhalla karkkeja paperipussiin. Valitsemisen helpottamiseksi joitakin lajeja piti maistella. Lopulta paperipussin reunat ja kummitädin irtokarkkeihin varaama limiitti tulivat vastaan ja asiaan piti puuttua. Olemme kuitenkin edelleen puheväleissä.
Joskus tuli luvattua rakkaille veljentytöille kierros niinikään karkkikaupassa.
Sen reissun jälkeen minulle valkeni, että esim. vaahtokarkkeja myydään myös jättityynyn kokoisissa pusseissa ja että noin 4 metriä korkea mainoskyltti voi kaatua lapsen törmätessä siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti