Liikunnan riemua

Olen kerran ollut hiihtokilpailuissa, toisella luokalla. Osanottajia oli 29, enkä suinkaan ollut viimeinen vaan toiseksi viimeinen. Tämä ei johtunut siitä, että olisin hiihtänyt nopeammin kuin se viimeinen, vaan siitä että kun matkanvarrella kaaduin noin kymmenen kertaa, hän odotti kohteliaasti että pääsin pystyyn. Vauhti ei ollut todellakaan hurjaa, sillä meidän luokan pojat kannustivat minua kovasti juoksemalla rinnallani ja huutamalla "kiri kiri". Se oli todella hienoa, sillä lunta oli toista metriä.
Myöhemmässä vaiheessa, kun olin luopunut toivosta tulla huippu-urheilijaksi murtomaahiihdossa, siirryin laskettelemaan. Velipoika vei minut kaikista suurimpaan mäkeen ja vakuutti, että siellä parhaiten oppii. Ei olisi kannattanut uskoa.
Sitten kun osasin omasta mielestäni laskea suhteellisen sujuvasti kaatumatta 12 kertaa yhdessä laskussa, alkoi tavallinen mutkamäki kyllästyttää ja piti siirtyä puuterilumille - metsään. Oli onni että se puu johon tein lähempää tuttavuutta, oli suhteellisen nuori koivu, ja epäonni se, että sukset sattuivat menemään kahta puolta puuta.
Vuosia vuosia myöhemmin piti vielä kokeilla lumilautailua, kaksi laskua, sillä sen jälkeen jalat eivät enää kantaneet. Ensinnäkin tuolihissistä poistuminen kaatumatta mahalleen vain toinen jalka kiinni lumilaudassa, on mahdotonta. Ja kun noin 20:nnen kerran kaaduttuani en jaksanut enää nostaa päätä rinteestä, vaan jäin pipo silmillä siihen hieman huilaamaan, kurvasi joku herrasmies viereeni tiedustellen kohteliaasti onko laudan kanssa jotain ongelmia, vastasin "Ei" ja siiryin rinnebaariin.
Vanhin tyttäreni, silloin 8 vee, tuli kerran koulusta talviurheilupäivän jälkeen posket punaisena ja hehkutti "äiti, äiti olin kolmas hiihtokilpailussa". Sanoin "onneksi olkoon" ja kysyin "montako osanottajaa kilpailussa oli" hän vastasi "neljä".