Voi perhonen

Kun siiryn kaupungista 40 km länteen, vaihtuu aikavyöhyke. Sunnuntaiaamuisin kello 7.30 sitä on kaupungissa vielä visusti sängyssä, mutta maalla on jo liiterin takana.

Talitintti teki pesää läheisessä tuomessa olevaan pöttöön ja huusi noin tuhat kertaa minulle "titityy" joten oli pakko siirtyä hieman sivummalle. Västäräkki keikkui varaston katolla, peipponen luuli löytävänsä jotain raparperipenkistä ja tikka hakkasi vimmatusti kelopuuta, ja vielä sunnuntaiaamuna.

Risusavotta oli loppusuoralla ja hakkuualue piti siistiä haravalla. Harava nojasi liiterin seinään vuoroaan odotellen. Kävelin tohkeissani seinän viertä syli täynnä oksia, kun yhtäkkiä kuului kumaus ja tuntui kuin minua olisi lyöty halolla päähän. Hetken aikaa näin tähtiä, vaikka aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Sillä siunaaman hetkellä päätin, että en enää naura sarjakuville, joissa joku onneton tunari astuu haravan piikkien päälle ja varsi kalahtaa otsaluuhun.

Mökiltä lähtiessä piti laasta lattiat, tyhjentää vesi muuripadasta ja kastella pelakuut. Tällä kertaa piti myös tarkistaa peilistä, että otsassani sojottava golfpallon kokoinen patti ei näy otsatukan alta, niinkuin sarjakuvissa.

Seisoin ennen lähtöä vielä hetken pihalla ja kolme keltaista perhosta, kevään ensimmäiset, tanssivat minulle lohdutukseksi.