Elämä yllättää

Joskus tuntuu että kännykän on keksinyt itse Belsepuupi. Pienen pieni monitoimivekotin on tehnyt meidät riippuvaisiksi riippumalla mukanamme kaikkialla.
Aina pitää olla tavoitettavissa - aina pitää tavoittaa. Ei tarvitse mennä kylään eikä lähettää kirjeitä. Voit ottaa sillä valokuvia, tilata lehtiä, maksaa laskuja, navigoida, äänestää, kuunnella musiikkia ja chattailla nousematta sohvalta.
Tekstiviestillä voi kosia ja erota, rakastaa ja kiduttaa. Jos joku ei vastaa soittoosi, olet epätoivon partaalla ja jos joku ei soita olet epätoivon partaalla. Voit olla tavoittamattomissa laittamalla yksinkertaisesti kännykän kiinni...vai voitko?
Lehdenjakeluauton kyljessä lukee "Elämä yllättää". Ainakin se on yllättänyt viimeaikoina mm. erään tekstailevan ministerin.

"Sisko ja sen veli" -trilogia, osa 3 Mielikuvitusta

Televisio oli jännittävä kapine. Alussa katseltiin lumisadetta ja ihmeteltiin ihmettelemästä päästyäkin sitä kun lumisateen seassa alkoi näkyä kuvia. Siihen aikaan televisiot olivat kaappimallisia ja niissä joko oli oikeat ovet tai rulo-ovi kuvaruudun edessä. Kerran katsottiin lastenohjelmia ukin kanssa. Ukki oli monta kertaa varoittanut, että liian lähelle televisiota ei saa mennä ja kun hetken päästä lastenohjelman juontaja sanoi "ja älkää lapset istuko liian lähellä televisioruutua", ukki oli varma että meidät oli nähty.
Piirretyt olivat tietenkin meidän suosikkeja. Eräässä Disneyn piirretyssä roolihahmo ponkaisi yhdellä loikalla seikkailemaan seinällä olevan taulun maisemaan. Eiköhän sitä pitänyt meidänkin kokeilla. Vanha gobeliini, joka esitti saksanhirviä metsässä sai kelvata. Seisottiin sohvan selkänojalla ja nojattiin gobeliiniin, mutta temppu ei ollutkaan niin helppo ja toisaalta näin jälkeenpäin ajateltuna eipä olisi ollut hauskaa pölähtää hirvilauman keskelle.

Radiokin oli mielenkiintoinen esine. Yritettiin katsoa kaiuttimen edessä olevan kangasverkon läpi, näkyykö siellä pieniä olentoja ja nuppia pyörittämällä kuunneltiin muitten maitten kohisevia kanavia.

Majan rakentamisessa oli hauskinta juuri se rakentaminen ja kun rakensi majan sohvapöydän alle n. miljoonaa Aku Ankka-lehteä apuna käyttäen, sen poiskorjaaminen ei ollutkaan niin helppo juttu, mutta piti suorittaa viimeisään illalla.

Joskus kokeiltiin lentää matolla. Epätoivon vimmalla puristettiin silmät kiinni maton reunoista ja yritettiin saada se lentämään olohuoneesta tuhannen ja yhden yön tarinoihin. Ponnistus otti niin koville, että nukahdettiin ja kun herättiin oltiin varmoja että matto oli sillä aikaa tehnyt kierroksen Persiassa. Sekös harmitti.

Tulitikkuleikit ovat vaarallisia esimerkiksi silloin kun sytyttää kynttilän ja laittaa sen kirjahyllyyn. Palovammoja voi saada myös keittäessään puuhellan päällä leikkiastioissa herneitä - ilman vettä.

Ja todella ison haavan voi saada kun, pikkuveli pudottaa yläkerran portaissa noin kolmen kilon säilyketölkin leegoineen suoraan isosiskon päälakeen.

"Sisko ja sen veli" -trilogia, osa 2 Kesä

"Elämä on ihmisen parasta aikaa" sanoo Matti Nykänen. Kesä on lapsen parasta aikaa, ja se alkoi siitä kun sai vappuna laittaa kesäkengät jalkaan ja velipoika polvihousut, ja noin 4 minuuttia sen jälkeen oli polvilumpiot nahattomana.
Uimassa purjautuminen oli kaikkein hauskinta. Uimaranta oli vaan niin kaukana, että kun sieltä oli polkenut pyörällä kotiin, oli taas kuuma, ja piti lähteä takaisin.
Ja jos kesällä satoi, satoi vain kuurolla, ja silloin mentiin hyppimään sateeseen, paitsi jos ukkosti.
Leikkimökin ikkuna oli hajonnut, siitä oli kiva pitää kioskia. Voikukan kukat oli voita, lehdet kaloja, kivet perunoita ja kuravesi kahvia. Kun veti saraheinän maasta, sen juuri oli kuin pieni sipuli. Sitten myytiin leikisti junalippuja ja pääsymaksu vessaan maksoi yhden ratamonlehden. Ja eikö kohta kuulunut äidin huuto: "kuka on kakkinut leikkimökin taakse?" ja sekin palvelu piti lopettaa.
Rymyttiin läheisessä metsässä isolla kivellä, jonka sisällä uskottiin olevan luolan, syötiin mustikoita ja puolukoita. Toisen kiven vierestä löytyi luuranko. Se oli naapurin koiran, joka oli kuollut vesikauhuun. Vuosien saatossa nekin kivet on kummasti kutistuneet.
Kun meille rakennettiin taloa, oltiin velipojan kanssa isän mukana usein rakennuksella. Sinne matkattiin aamulla skootterilla, veli istui isän edessä ja minä takana. Päivänä muutamana pikkuveljellä kävi aika pitkäksi ja alkoi kiukuttelu. Minäpä keksin että jos tekaisen pajupillin ja soittelen sillä, kyllä se siitä ilostuu. Ja eikun isän pakista puukko esille ja askartelemaan. Pajupilli ei koskaan tullut valmiiksi ja tänäkin päivänä vasemmassa peukalossa on arpi muistona. Loppui muuten silloin velipojalla huuto ja minulla alkoi.
Hieman isompana ajettiin pappatunturilla metsätiellä. Eikä siinä mitään niin kauan kunnes päätettiin ajaa pikataival kolmestaan. Jokainenhan tietää, että kovassa vauhdissa ja mutkassa ajopeli hieman kallistuu, meillä hieman enemmän. Suuronnettomuus oli lähellä, sillä juuri siinä kohtaa sattui olemaan liejuinen rapakonpohja. Lennettiin kaikki eri suuntiin ja tyttökaverini, joka oli se kolmas kyytiläinen, lensi puuhun. Rytäkästä toivuttuamme todettiin että keltään ei mennyt käsi poikki eikä silmä puhki ja että männyn oksassa roikkui takin hiha.

"Sisko ja sen veli " -trilogia, osa 1 Talvi

Ennen oli talvella paljon lunta ja kesällä paistoi aurinko aina.

Isä jäädytti joskus pulkkamäen pihaan meille lapsille. Napakalla pakkasella kannettiin sankolla vettä lumesta muotoillun mäen päälle. Aamulla meillä oli mitä mainion mäki. Harmi vain että siihen aikaan oli pulkat tehty vanerista ja ne kestivät tasan sen ensimmäisen tai ehkä vielä sen toisen laskun, sen jälkeen niillä voikin jo sytyttää saunan uunin.

Niihin aikoihin päätin kokeilla jotain extremeä ja laskea jäämäestä vaneripulkalla polvillaan. Se oli uhkarohkea teko, sillä pulkka oli halki. Seuraava muistikuva on se että, huikean ilmalennon jälkeen nenässäni ei ollut enää nahkaa ja verenhukka oli huomattava.

Naapurin setä teki lumityöt huolellisesti. Ensin kolasi, sitten viimeisteli harjalla. Lumet hän oli työntänyt perunamaalle niin että siihen muodostui meidän mielestä maailman paras minisuksimäki... siis naapurin puolelle, eikä sinne ollut lupa mennä. Joskus unohdettiin se.

Läheisellä pellolla oli lato. Sen katolta oli mahtavaa hypätä voltilla lumikinokseen. Nyt ei uskaltaisi edes kiivetä sinne.
Hypittiin myös tien ojaan. Sinne upposi kainaloita myöten niin, että kengät jäivät jumiin ja piti huutaa apua. Hauskaa oli myös piileskellä tienojassa kun aura-auto ajoi ohi. Se pöllytti lumet niskaan ja ikävä kyllä myös kaikki irtonaiset kivet.

Lihakauppias-leikki oli hauskaa. Tiiviit lumikokkareet olivat lihaa, ja niitä leikattiin liiteristä löydetyillä puunsälöillä. Kukin asiakas sai tarvitsemansa kokoisen kimpaleen.

Ihmeellistä kyllä silloin talvella ei palellut juuri koskaan, vaikka vanttuut olivat yhtä lumikokkaretta ja huopikkaat täynnä lunta.

Alkutalvesta oli aina niin kipakoita pakkasia, että läheisen lammen pinta jäätyi yhden yön aikana peilikirkkaaksi. Silloin isä teki meille napakelkan eli "hiienhoijakan", niinkuin meilläpäin sanottiin. Sitä sitten pyöritettiin niin paljon että oksetti.

Markka-aikaan

Lapsuudessani meidän kylällä asui Romu-Eetu. Ajellessaan punaisella "koppiautolla" kylänraittia hänen pyöreistä pullonpohjasilmälaseistaan heijastuivat kaikki sateenkaaren värit. Hän osti ja myi, kulki ovelta ovelle ja harrasti aikansa kierrätystä.

Huonekalukauppiaista jotkut kiersivät myös ovelta ovelle, myivät uuden sohvan ja veivät samalla vanhan mukanaan. Yhtä-äkkiä omistit muodikkaan, mustan, ruudullisen keinonahkasohvan, juuri sen johon helteellä tarttui reisistä kiinni ja joka oli todella käytännöllinen ja helppo pitää puhtaana.

Kirpputorit on kivoja, oivallinen tapa päästä turhista kapineista eroon ja oivallinen tapa hankkia niitä lisää. Joskus sieltä voi löytää juuri samanlaisen lautasen, josta söi pienenä tai juuri samanlaisen aapisen, josta opetteli lukemaan, mutta jotka ovat aikojen saatossa kadonneet ties minne.

Postimerkkejä on kiva kerätä, ne ovat kuin pikkuriikkisiä taideteoksia. Kirjoja ei ainkaan voi vastustaa ja lysterilasinen "sokerikooli", samanlainen joka mummolla oli, on pakko ostaa.

Hyllyssä, lasioven takana tapittaa kuminen Mikki-Hiiri. Se ei ole lasioven takana siksi että olisi arvokas, vaan siksi että se on hienossa Matti-Nykäs-etunojassa, ja voisi minä hetkenä hyvänsä tehdä voltin kahdella kierteellä eteenpän kerien ja vielä v-tyylillä, ellei sen nenä olisi kiinni lasissa. Se maksoi kirpputorilla 80 centtiä, eikä sitä olisi tullut ostettua, jos elettäisiin markka-aikaa. Mutta se on niin veikeä ja lapsenlapsikin pitää siitä, varsinkin sen syötävän makeista korvista.

Kenellekään kelpaamattomat vaatekappaleet voi leikata suikaleiksi ja kutoa räsymatoiksi. Lapsena tutkittiin uudesta räsymatosta mikä vaate mihinkin raitaan oli kudottu. Oranssinvärisistä lannoitesäkeistä ja muovisista mustavalkoisista maitopusseista ynnämuista muovinpalasista kudottiin helppohoitoisia ja kestäviä eteisen tai keittiön mattoja. Ylellistä hohtoa niihin sai kutomalla joukkoon kahvipaketin kullan- tai hopeanvärisestä kuoresta leikatun kuteen.

Kulmista hiirenkorville taittuneet kiiltokuvakansiot ja mustavalkoiset valokuvat kertovat omaa tarinaansa, ei ainoastaan niille, joille ne joskus ovat kuuluneet, vaan myöskin kaikille jotka osaavat kuunnella.

Vanhassa Riepumatto-laulussa sanotaan jotenkin tähän tapaan: " jos ne tummat raidat jätettäisiin pois, ei ne vaaleatkaan niin vaaleita ois". Eikös se ole niin elämässäkin ?

Mummuttaa

Sitä luulee olevansa kutakuinkin järjissään vielä hieman alle 50:senä, mutta kun kuulee saavansa lapsenlapsen menee ihan höperöksi, alkaa katsella maailmaa eri silmin. Ostoksille mennessään huomaa yhtäkkiä miten ihania vauvanvaatteita onkaan tarjolla, miten hienoja leluja nykyään tehdäänkään ja kassalta poistuessaan, miten nämä ostokset näin paljon teki.
Neulepuikot on kaivettava esiin vaikka olisi kesähelle, ja ostettava kilotolkulla vauva-lankaa - kudottava sukkaa ja nuttua, kaiket illat. Yhdeksän kuukautta tuntuu ikuisuudelta, ja viimeiset tunnit tuosta ajasta suorastaan piinallisilta. Sitten kun tämä vaihe on ohi, alkaa hössötys.

Nyt reilun vuoden kuluttua ihmetellään eri asioita. Palikat rakentuvat mallikkaasti, kuvakirjan lehdet kääntyvät hienosti ja musiikki saa eloa töppösiin. Kaukosäätimien ja kännyköiden eikä vähiten tietokoneen näppäimistön tutkimisen jälkeen niistä löytyy uusia toimintoja, joiden ennalleen saattamisessa menee meillä muilla hieman enemmän aikaa, kuin 1-vuotiaalla niiden aktivoimisessa.

Sitten sitä muistelee välillä omia lapsia ja sattumuksia. Esimerkiksi sitä kun vanhin tytär kajautti esikoulun kevätjumalanpalveluksessa kirkon parvelta, muun kirkkokansan hiljentyessä, "Volga, Volga, rakkaus tai kuolema...", tai kun keskimmäinen tytär tuumasi pitseriaan saapuessamme kovaan ääneen "onpas täällä likaista" ja alkoi pyyhkiä tomerasti pöytiä ruokaliinalla tai sitä kun nuorimman tyttären sormi juuttui oreganopurkin metalliseen nokkaan ravintolan vappulounaalla ja tovin ja muutaman kyynelen jälkeen, pinteestä irrotessaan heilahti kohti täyttä maitolasia.

Joitakin asioita katsoo jo nykyään sormien läpi, esimerkiksi sitä että ikkunoissa, peilissä ja kaapin lasiovissa on lukemattomia tahmaisia kämmenenjälkiä, posliiniastiasta huomaa että se ei ole pysynyt pienissä hyppysissä ja karamelli on liimautunu plyysisohvaan. Mutta kun pikkuinen katsoo silmiin ja sanoo "mummu" tai "kakka" niin eihän siinä muuta voi sanoa kuin että "hyvin tehty".

Kaikella rakkaudella, Mummu.

Toinen pääsiäispäivä

Toisena pääsiäispäivän pitää tarkkailla pihan lintuja. Minkä linnun ensimmäisenä näet, sellainen olet koko vuoden.

Aurinko pilkistää harsopilven läpi ja mökki nököttää lämpimänä, punaisena läiskänä kinosten keskellä. Piha on hiljainen ja vieraat lähteneet. Pitää laasta portaat, ottaa tuhkat uunista, laittaa linnuille ruokaa. Pitää käydä lähimmässä maalikylässäkin ennen kaupunkiinlähtöä.

Kylän raitti on hiljainen, ensimmäinen "huoltamo suljettu, bensa-automaatti toimii". Vanha vaari köpöttelee vastaan. Harmaat vinkkelit jalassa ja kävelysauvat kädessä. Askel on töppösen pituutta lyhyempi, mutta sauvat viuhtovat vimmatusti. Toisella puolen tietä huoltoasema on auki, kahvion ikkunapöydässä istuu mies ja nainen, juovat kahvia. Kassajonossa seisoo vanha rouva, virkattu myssy päässään, harmaat hiukset pilkottavat alta. Ryhti on kumara ja olemus hauras. Mäyräkoira ei sovi hänen reppuunsa - pullot pitää latoa sinne yksitellen. Myyjä korjaa pahvikuoren tiskiltä ja mummo lähtee kilisevä reppu selässään ovesta. Ei ole taineet lapset päästä tervehtimään tänä pääsiäisenä.

Ennen poislähtöä pitää kastella pelakuun juurakot, työnnellä pellit kiinni ja sulkea uuninluukut, laittaa ovet säppiin. Talipallossa keikkuu sinitiainen. Vielä viimeinen silmäys pihapiiriin - lunta alkaa sataa hiljalleen.

Matkalla kaupunkiin tulee mieleen; on se hyvä että se oli sinitiainen, ei harakka eikä varis, tai närhi, riähkälintu.

Se on makuasia

Pääsiäisenä on tapana nauttia mämmiä. Mämmi jakaa ihmiset samalla tavalla kuin valkosipuli tai oliivi ja homejuusto, sitä joko rakastaa tai inhoaa. Mämmi tuo mieleen lapsuuden, sitä piti ainakin maistaa ja sokerin ja paksun kerman kanssa nautittuna elämys ei tehnyt minusta sen inhoajaa.

Jotkut tuoksut tuovat myös mieleen välähdyksiä lapsuudesta. Keväällä kun aurinko sulattaa pihan ja maa alkaa sulaa, polulla on ihana liejun tuoksu. Se on sitä liejua johon kumikengät tarttuvat kiinni ja jos saat repäistyä kengän irti liejusta, siitä kuuluu maiskahdus - ja jos et saa ja jalka luiskahtaa ulos kengästä ja joudut ottamaan sukkasillasi tukea samaisesta liejusta, kuuluu äidin huuto. Muuten uusien kumikenkien tuoksu on ihana, vanhojen ei niinkään.

Lapsena kulotettiin äidin kanssa pihanurmikkoa. Tämä tuoksu on yksi ihaninpia kevään tuoksuja. Syksyllä suon väkevä tuoksu taas tuo mieleen marjareissut. Kahvi tuoksuu hyvältä ja vastaleivottu pulla, saunavasta ja joulukuusi.

Lapsena maisteltiin erilaisia asioita, suolaheinää, ketunleipää. Kasvimaalta syötiin raparperinvarsia ja ruohosipulia. Uimarannalla hörppäistiin väkisinkin järvivettä ja nuotion pohjalta piti maistella hiiltä. Maistelematta olisi saanut jäädä ikkunalaudalla kasvavan turkipippurin oranssinpunainen palko.

Vauvat tuoksuu ihanilta, myös niiden varpaat ja aina just niin kauan kun ne nauttivat tissimaitoa. Muutamassa kuukaudessa tämäkin asia korjaantuu.

Joskus tuli syötyä jogurttia. Pitkällä automatkalla helteisenä kesäpäivänä saattoi olla osuutta asiaan, että välipalaksi nautittu jogurtti teki u-käännöksen vatsassa, eikä ole sen jälkeen löytänyt tietä sinne takaisin.

Mutta minkä ihmeen takia pitää talvipakkasella mennä nuolaisemaan jotain metallista.

Herran kukkarossa

Pääsiäinen on hyvää mökkeily- ja sukuloimisaikaa. Pakkaat mukaan tarpeellista tavaraa ynnä lampaanviulun ja suuntaat keskelle-ei-mitään. Keskellä-ei-mitään odottaa ihana rauha, takkatulen lämpö, saunan pesässä rätisevät puut, makoisat löylyt ja lampaanviulu.

Seisot pihalla ja vedät syvään henkeä. Hämärä alkaa hiipiä ja askareet odottavat. Kannat sisälle styroxisen kylmälaukun, pullon hyvää punaviiniä, saunakaljat, kuivia puita ja lampaanviulun.

Asetut taloksi. Vaihdat rennommat vaatteet, katsot kelloa että et myöhästy junalta, koska saat pääsiäisvieraita. Katat pöydän, haet pajunkissoja narsissien sekaan ja asetat puujänikset somasti pöydän kulmalle. Varmistat että puhtaita pyyhkeitä löytyy ja takkapuita on tarpeeksi, sytytät pari kynttilää ja uunin.

Seisot uunin edessä mutta et nää sitä. Jokaisesta pienestäkin halkeamasta ja rakosesta, luukkujen välistä ja nokikorkkien reunoista pursuaa savua. Tuli rätisee iloisesti kuivissa puissa ja alimmaisten luukkujen paperitolloissa, jotka ainakin aina ennen hetken päästä sytytyksen jälkeen leijailivat piipun nokan yläpuolella mustina hituloina taivasta vasten. Avaat ovet ja ikkunat, puhallat, sytytät lisää paperitolloja, toistat saman lukuisia kertoja ja katsot kelloa.

Taistelun tiimellyksen laannuttua ja savun hälvettyä, lämmön alkaessa siirtyä savutta uunin kivisistä seinistä tupaan, seisot tumput suorina ja nöyränä uunin edessä, ajattelet saunan leppeitä löylyjä ja puhtaita pyyhkeitä - katsot lampaanviulua ja kelloa.

Ärsyttävää päivää

Ärsytys alkoi aamulla klo. 4.00-5.00 välillä, samaan aikaan jolloin yläkerran rouva ja hänen mielestäni yliaktiivinen rakkonsa alkoivat taas toimia. Hänen yläpuolellaan ei asu ketään, joten hän ei ehkä tiedä mitä kaikkea hänen alapuolelaan asuva tietääkään hänestä.

Ärsytti tehdä aamupalaa, "mitä vaatteita tänään laittaisin töihin" -aamu, palata rappukäytävästä hakemaan roskapussia, jossa ei ollutkaan mitään viemistä, raapia autonikkunoita ja todeta, että asuvalinta ei näin pakkasaamuun ollutkaan oikea.

Ärsytti punainen linja liikennevaloissa ja liikenteessä töppäilevät ihmiset ja se että auto ei parkkeerautunut nätisti kerralla työpaikalla koloseensa, vaan sitä piti venkslata. Täydellinen kiirastorstai-aamu.

Sitten rupesi ärsyttämään se että itseä ärsytti ja lopulta koko sana, joka kuulostaa osuvalta, mutta kun sitä toistelee ja maistelee suussaan, tosi ärsyttävältä.

Tällaisena aamuna kieltäytyy näkemästä aamuauringonsäteitä ja kimaltavia lumikiteitä ilmassa - räystäältä tippuvia vesipisaroita, huomista pitkäää perjantaita ja pääsiäisliljoja.

Sitten joku mieshenkilö keksi toivottaa vielä "munarikasta pääsiäistä", johon pikkiriikkisen jo tyydytystä tuntien vastasin "kiitos samoin" ja sitten söin lounaalla ison annoksen valkosipuliperunoita, ihan vaan kostoksi.

Hyvää Pääsiäistä !

Bella bambino

Kun olin pieni - olen sitä vieläkin - mutta noin puolen vuosisataa sitten, minulla oli nukke Molla-Maija nimeltään. Sen vartalo oli tehty kankaasta ja pää oli jotain kumintapaista. Leikessä sen kasvot haalistuivat ja halkeiliva ja sille piirrettiin kynällä kulmakarvat, iirikset ja laitettiin punaa poskiin ja huuliin. Minulla ei ole muistikuvaa miten se voi olla mahdollista, mutta löysin sen eräänä keväänä lumien sulettua märkänä ja puoliksi hajonneena pihalta, reikiä vartalossa ja pää litussa ja kasvoilla ei ilmettäkään. Tallella on vain mustavalkoinen kuva minusta ja mollasta, joka istuu rottinkisissa nukenrattaissa hienona ja "meikattuna".

Ehkä Molla-Maijan traagisen kohtalon kuultuaan lähetti tätini, joka oli 60-luvun alussa "piikana" Ruotsissa minulle paketin. Muistan hämärästi että odotin sitä malttamattomana ja miten se haettiin postista ja avattiin. Ohutta pahvia oleva kuviollinen laatikko, jossa oli kansi, ja kannen alla ohuen ohueen silkkipaperiin käärittynä nukke. Voin vielä tänäänkin tunteä sieraimissani sen ihanan tuoksun. Sen silmät oli kiinni ja sillä oli kihara tukka, kengät jalassa ja yllään hieno mekko. Nuken viereesä oli tuttipullo, jolla sitä voi syöttää, vaikka ei se vauvalta näyttänytkään - ja kaiken lisäksi se pissasi, kun sitä syötti.

Tänäänkin vielä se nukke on tallessa. Sen tukka on takussa ja kengät hävinneet, eikä mekosta ole tietoakaan. Sen pakaroissa on pieniä reikiä, koska leikeissä vauvaa piti käyttää milloin neuvolassa, milloin lääkärissä, ja aina sille ressukalle piti antaa pistos. Äidin rooli vaihtui hetkessä "terveyssisaren" niinkuin siihen aikaan sanottiin, tai lääkärin rooliin, ja pian nukke "pissasi" kymmenistä pienistä pakaroissa olevista reijistä, joita sen muoviseen ihoon oli nuppineulalla pistetty. Nukke sai nimen Bella, koska nimi oli painettu sen selkään pienillä kohokirjaimilla. Vai liekö se ollut sen nimi ollenkaa, tuotemerkki vain mutta kuulosti "ah" niin kauniilta, ja kaunistahan se nimi tarkoittaakin.

Vuosia myöhemmin sain lahjaksi nuken, joka sai nimekseen Pekka. Pekka-raasu oli heikompaa tekoa ja varmaankin hajosi jossain elämänsä vaiheessa, koska se ei ole enää tallessa. Sen iho ei ollut niin kestävä tai ehkä se ei kestänyt kaikkia pistoksia.